postmortem punk

Juurisykkyrä: Vapaaehtoisuuden Kritiikki, Osa 1



En usko kenenkään yllättyvän kuullessaan loppuunpalamisesta ruohonjuuriliikkeiden ainaisena riesana. Kuitenkin aihetta kohdellaan usein liian kevein käsin; ongelman jatkuminen toisistaan täysin erillään toimivien ryhmien ja aatteiden välillä ei ole sattumaa. Asian keskeinen seikka ei kuitenkaan ole meidän järjestelmällisyyden puute, vaan sen sivuuttaminen.

Koersiivisista Rakenteista

Uusvasemmisto, jota käsittelen pääosin länsimaalaisena sosiopoliittisena jatkumona historiallisen liikkeen sijaan, ilmaantui 50-luvun lopussa vakiintuneiden kommunististen ja sosiaalidemokraattisten järjestäytymismuotojen haastajana. Se ilmeni osana sodanjälkeisen sosiopoliittisen mullistuksen ja kolonialisminvastaisten taistelujen kohtaamista; varsinkin 60-luvun vasemmistoa ehdollistivat globaalista etelästä kantautuvat vallankumoukselliset kokemukset, saavutukset ja kritiikki, eritoten koskien Algeriaa, Palestiinaa, ja Vietnamia. Uusvasemmistoa luonnehtii kasa tästä kohtaamisesta kehkeytyneitä sitoumuksia, kuten vapaaehtoisuus, ruohonjuuritason autonomia, horisontaalinen järjestäytymisrakenne, osallistava demokratia ja hierarkianvastaisuus. Moni tunnustaakin nämä arvot ilman itse leimaa: 1990-luvulla uusvasemmistolainen arkijärki nousi vallitsevaksi länsimaalaiseksi järjestäytymislogiikaksi niin "progressiivisissa", kuin vasemmistolaisissa liikkeissä. Tuoreempana esimerkkinä toimii nykyinen Vapaa Palestiina -liike, johon allekirjoittanut itse kuuluu.

Uusvasemmistolaisten keskuudessa toveruutta kohdellaan yleensä erottamattomana osallisuudesta; jaetun identiteetin osalta yhtenäiset ideaalit omaavat enemmän painoarvoa kuin työtaakan jakaminen. Selkeät työehdot yhdistetään herkästi hierarkkiseen organisoitumiseen ja kaikki paitsi täysin abstraktit työn jakamista koskevat oletukset koetaan usein luotaantyöntävinä.

Kuitenkin kaikki sosiaaliset yksiköt perheistä yhteiskuntiin edellyttävät työtä. Se puhummeko välttämättömistä tehtävistä vapaavalintaisina vai velvollisuutena on toissijaista sille, että jonkun on pidettävä show pystyssä. Asetelmissa missä työstä ei neuvotella, missä työhön liittyviä oletuksia ja niitä jakavia sanallistettuja tai sanoittamattomia sääntöjä ja systeemejä ei voida konkreettisesti käsitellä, taipuu ihmisten välinen toiminta vääjäämättä kätkettyjen pakotteiden varaan. Tällainen rakenteellisten paineiden peittely ilmenee usein "työn" vähättelynä. Esimerkiksi patriarkaalinen ydinperheasetelma pakottaa vaimon ottamaan vastaan ison osan perheen sisäiseen järjestäytymiseen liittyvistä toiminnoista, kuitenkaan ilman päätösvaltaa itse järjestäytymisen muodosta. Perheen olemassaolon kannalta välttämätöntä työtä ei tunnusteta työksi lainkaan; se on ilmiselvä sukupuoliroolitettu velvollisuus, joka oikeutetaan rationaalisena, luonnollisena, tai tähtiin kirjoitettuna.

Yhtä lailla täysin vapaaehtoiset sosiaaliset yksiköt rakentuvat pakotetun ja vähätellyn työn varaan. Yleinen ensireaktio tähän väitteeseen on huomauttaa, että vapaaehtoistoimintahan määritellään vapaaseen tahtoon ja valintaan perustuvana toimintana. "Ketään ei pakoteta työhön" - mutta heille kelle projekti, yhteisö, tai aate eivät ole neuvoteltavissa, kyse ei ole vapaasta valinnasta. "Hommat pitää hoitaa, joten jos kukaan muu ei tee niitä niin minä sitten" - velvollisuudenalaiset ottavat harteilleen ne pitkäveteiset tehtävät, jotka mahdollistavat muiden tehdä mielekkäämpiä projekteja. Osa ei tee tätäkään, nauttien vallan vastustamisesta ilman sen suurempia muutoksia heidän omiin rutiineihinsa.

Järjestelmä jota haluamme muuttaa ei ole pelkkä aate. Se on pääasiallisesti olemassa ihmisen toiminnan ja tästä työstä ilmenevien rakenteiden tasolla. Siksi nyky-yhteiskuntaa koskeva, muodollinen muutostyö olettaa kollektiivista kuntoutumista niin kapitalistisiksi identifioitavista kuin muista rituaalinomaisista käytänteistä, jotka eivät kykene haastamaan meidän nykyistä kehittyssuuntaa. Menisin niinkin pitkälle, että aktivismi ja muu sosiaalinen muutostyö ovat fundamentaalisesti turhauttavaa toimintaa. Asiathan ovat "käteviä" nimenomaan kun ne tukevat ja täten sementoivat jo olemassaolevaa rutiinia; "hyödykkeet" kuten mikropitsat ja keinoäly ovat houkuttelevia, koska ne ulkoistavat osan työstämme teknologialle ja täten muille ihmisille. Muutoksen kannalta kysymys kuitenkin on siitä, miten mikäkin toimintamalli tai työkalu on valjastettu järjestelmällisellä tasolla ja näin ollen mihin kehityssuuntaan ne pelaavat.

Vaikka ongelman tiedostaminen on muutoksen edellytys, se ei itsessään haasta annettua tapaa tai systeemiä. Ajoin asia on pikemminkin päinvastoin; otetaan esimerkiksi tuo kaikille tuttu, rituaalinomainen työolosuhteista tai poliitikoista valittaminen, jonka tuottama, usein alitajuinen katarsis on sangen perverssi nautinnon muoto. Se ei nimittäin ilmene muutokseen painostavien tunteiden tukahduttamisena, vaan nimenomaan kanavoi niitä sellaiseen muotoon, mikä tukee ja mistä pian tuleekin rutiininomainen osa niitä samoja järjestelmiä, joista nämä tuntemukset alunperinkin kumpuavat.

Yhtälailla, konkreettinen kritiikki on jotain mikä ei jää vain älylliselle tasolle; horisontaalisissa kollektiiveissa on sangen tärkeää tunnistaa, kuinka kehittävän palautteen voi sivuuttaa niin häirinnän kuin yksimielisyyden nimissä. Silloinkin kun kaikki ovat yhtä mieltä pelisääntöjen muuttamisesta, tulet turhautumaan siitä, kuinka usein sinun täytyy nähdä vaivaa muistuttaaksesi muita ja kuinka usein muut tulevat katkaisemaan oman rutiinisi. Mitä suurempi ryhmä, sitä varmempi voit olla, että joku ei näe vaivaa muutosten eteen. He ovat samaa mieltä, mutta jättävät yhtämielisyyden edellyttävän työn muiden harteille---ikäänkuin alitajuntaisesti odottaen sitä samaa auktoriteettia jota he nimellisesti vastustavat.

On avoin salaisuus, että Suomen aktivistikeho välttelee sisäisiä konflikteja. Kuitenkin kasvava luottamus, radikalisaatio, ja täten toveruus rakentuvat nimenomaan konfliktin ylitsepääsemisen varaan---vai eivätkö ne meidän läheisimmät ihmiset ole nimenomaan he, kelle kehtaamme kirota päin naamaa?


Sen lisäksi, että järjestelmät koostuvat ihmisten välisestä ja pitkälti rutiininomaisesta toiminnasta, myös niiden toimeenpano on pääasiallisesti olemassa työn muodossa. Tämä tarkoittaa, että pelkästään muistuttaessamme toisia muutoksista, kohtelemme itseämme eräänlaisena auktoriteettina, joka voi vaatia työtä myös muilta. Jos kuitenkin ainoa työhön liittyvä vaatimuksemme on negatiivinen, eli vaadimme ettei keneltäkään voi edes olettaa työtä, kaikki kollektiivia koskevat muutokset jäävät yksilöiden harteille. Sen sijaan, että turvaisimme jokaisen oikeuden päättää itse ryhmästä lähtemisestä, ryhmän yhteinen päätösvalta kanavoituukin hajaantuneiden yksilöiden kautta. Muutosten toimeenpaneminen riippuu tällöin yksilöiden jo ennalta omaamasta, keskinäisestä yhteensopivuudesta sekä siitä, onko tarpeeksi monella resursseja tehdä tämä muutos yksinään. Tällöin demokraattisten päätösten toimeenpanemisesta tulee epäjohdonmukaista jopa tilanteessa, jossa kaikki toverit ovat yhtä mieltä muutosten välttämättömyydestä.

Ei ihmekään, että päämääriemme kannalta haitallinen kuplaantuminen on niin yleistä aktivistien keskuudessa. Ideologinen ja moraalinen purismi eivät ole sattumaa, vaan funktionaalinen osa tätä järjestäytymismuotoa. Konkreettisten vaatimusten keskeisyyden ohessa, eritoten selkeiden työehtojen puute johtaa siihen, että ylläpitotyöt vakiintuvat sellaisten harteille, jotka kokevat henkilökohtaista velvollisuutta turvata toiminnan jatkuvuus. Kätevyys kollektiivin elinehtona johtaa sellaisten jäsenten itsevalikoitumiseen, joiden välinen kollektiivinen koordinaatio vaatii ennaltamääriteltyä yhteensopivuutta yksilöiden aikataulujen, työkalujen, toimintapojen, olettamusten ja tottumusten, sekä normatiivisten sitoomuksien välillä. Toisin sanoen, kun toveruutta ei voida rakentaa, sen on oltava olemassa entuudestaan. Kuitenkaan historialla ei ole omaa subjektia, eikä välttämätöntä suuntaa, vaan sitä muovaavat he, jotka ovat valmiina likaamaan kätensä omien ideaalieansa materialisoimisen eteen: toveruus ei ole historiallisen toiminnan lähtökohta vaan sen tuotos.


Aktivismin päämäärät ja sisäiseen järjestäytymiseen liittyvät eettiset vaatimukset edellyttävät tietynasteista järjestäytymistason vakautta ja skaalaa. Uusvasemmistolaista järjestäytymislogiikkaa dominoiva, yksilöllisyyteen ehdollistava vapaaehtoisuus tekee meistä kyvyttömiä vakiinnuttamaan ylläpitotöitä ja kasvattamaan kapasiteettia. Näin ollen sen eristämät kollektiivit eivät voi saavuttaa heidän päämääriään, puhumattakaan yhteisistä arvoista, sillä ryhmien olemassaolo riippuu piilotetusta työnjaosta.

Pääasiallinen ongelma ei kuitenkaan ole rakenteellisten paineiden olemassaolo, vaan niiden piilottaminen. On olosuhteita missä puoltaisin (tai en kritisoisi) vapaaehtoiskeskeistä järjestäytymistä, ja väitänkin vasemmiston voimaantumisen vaativan meitä löytämään ne keinot millä approprioida tämänkaltaiset prosessit osaksi omaa laajempaa liikehdintäämme. Jos kuitenkin kohtelemme ajallisia ja ehdollisia aatteitamme itseisarvoina, jolloin emme voi käsitellä toimintamallejamme kriittisesti, voimme vain olettaa niiden jo palvelevan päämääriämme. Tällöin sorrumme taas sortamaan toinen toistamme pyristellessämme vapaaksi kaikista rajoitteista. Toisin sanoen "pakottavat" rakenteet ovat myös välttämättömiä tavoitteidemme aikaansaamiseksi, kuin arvojemme ylläpitämiseksi. Puhdas vapaus (kaikesta) on omanlaisensa kahle, jonka itsetuhoista logiikkaa emme muutoinkaan suostu seuraamaan loppuumme asti.

Max Stirnerin sanakirjaa lainaten, yksilöiden näennäisäärettömyyden sijasta, uniikkien voima piilee nimenomaan heidän kyvyssään kukistaa heille langetetut intressit, olivatpa nämä yhteiskunnan ennaltamäärittelemien nollasummapelien tai itseisarvossa pidettyjen ideaalien tuotos. Konkreettisesti tämä vaatia kykyä asettaa itsellemme --usein toinen toisemme kautta-- sellaisia rajoitteita, mitä vaatimuksemme edellyttävät.

Toistaakseni, kysymys ei siis ole siitä, josko ryhmämme ylläpitää yksilöitä painostavia oletuksia ja sääntöjä, vaan minkälaiset rakenteet ehdollistavat meitä oikein: systematisointi, institutionalisoituminen, ja rakenteellisten paineiden asettaminen eivät ole horisontaalisen organisoitumisen vastakohtia, vaan sen edellytyksiä.

Toivon, hyvä lukija, ettet lue kritiikkiäni mustavalkoisesti. Kohdistan sanani ennen kaikkea muita loppuunpalaneita organisoijia kohtaan, joiden on aloitettava muutostyö---ei niinkään toisten vaan nimenomaan oman työnsä arvostamisesta.